Amerikan matkakertomus 01. – 15.07.2013

Ma  01.07.   Exodus

Tarkoituksemme oli viettää viikko Vancouverissa Kanadan Tyynen meren puoleisella rannikolla Arjan serkun ja hänen puolisonsa vieraina. Arjan serkku lähti Kanadaan vuonna 1957 mukanaan 100 dollaria ja pahvinen matkalaukku. Hän työskenteli kirvesmiehenä ja värikkäiden vaiheiden jälkeen kotiutui Vancouveriin .

Matkamme alkoi aamulla lennolla Frankfurtiin.  Frankfurtin  lentokenttä on iso – Terminaalista 1 Terminaaliin 2 siirrytään junalla. Ehdimmekin tutustumaan  lentoasemaan hyvin , sillä jatkolento lähti vasta kuuden tunnin päästä. Lensimme Grönlannin yli, ja katselin ikkunapaikalta  vaikuttuneena tuota ikijään valtakuntaa.

Isäntäväkemme oli meitä vastassa lentoasemalla sinivalkoisissa  asuissaan. Heidän rivitaloasunnossaan  on tilaa jälkeläisten muutettua  pois kotoa; niinpä saimme oman makuuhuoneen ja kylpyhuoneen. Päivä oli pitkä, sillä kun matkustimme länteen 10 aikavyöhykkeen yli, tuli meidän vuorokauteemme mittaa 34 tuntia; niistä 13 lentokoneessa.  Arjalla oli matkalukemisina kuuluisa Leon Uris’in romaani Exodus.

Vancouver_1

 

Ti  02.07 – Su 07.07.    Vancouver

Vancouver on asukasluvultaan suunnilleen Helsingin kokoinen kaupunki. Suur-Vancouver koostuu 13 itsenäisestä kunnasta ja asukaslukukin on 2,2 miljoonaa. Meidän viikkoamme siellä suosi kaunis sää, mutta muuten Vancouver on hyvin sateinen kaupunki. Siitä huolimatta se on jossain elämänlaatu-tutkimuksessa todettu Pohjois-Amerikan parhaaksi paikaksi asua.

Viikon aikana isäntäväki kierrätti meitä ahkerasti kaupungilla ja huolehti kaikista kustannuksista. Ajelimme esikaupungeissa paikallisjunalla;  kävelimme puistoissa ja keskustassa sekä Chinatownissa. Vancouverin väestöstä onkin suuri osa kiinalaistaustaisia. Ihmettelimme puistoissa jättiläismäisiä havupuita . Uimme ensimmäistä kertaa Tyynessä  Valtameressä . Siellä ensimmäisen kerran näimme käytännössä, mitä merkitsee kolmen metrin ero nousu- ja laskuvedessä. Saimme ensin kävellä puoli kilometriä rantahietikkoa päästäksemme veteen, mutta uidessamme nousuvesi peitti hietikon ja saimme kahlata takaisin. Vesijuoksu onkin suositeltava liikuntamuoto meidän ikäisillemme.

Keskiviikkopäivä jäi parhaiten mieleemme. Silloin kohteena oli Grouse Mountain, kaupunkia lähinnä oleva vuori,  jonka päällä on näköalapaikka ja ravintola ym.   Sinne saimme autokuskiksi ja oppaaksi isäntäväkemme viehättävän tyttären Kristiinan. Ylös oli mahdollista päästä köysiradan vaunulla, mutta rinteeseen metsän siimekseen oli tehty myös porraspolku. Portaiden pituus oli 2,9 km ja nousua 850 m. Niiden kiipeäminen on suosittu paikallinen kuntoilusuoritus  – alaspäin tullaan sitten köysiradalla. Miesten ennätys  on 25 minuuttia ja naisten 31 .  Oletko  ajatellut kiivetä portaita pitkin  Helsingin  stadionin torniin ?  Entä jos torneja pannaan päällekkäin 12 kpl ja portaita riittää lähes 3 km ?        Kristiina oli ammattilainen tässä lajissa, hänellä on jopa kausilippu köysiradalle.  Isäntäväkemme meni ylös köysiradalla – Kristiina, Arja ja minä lähdimme kiipeämään polkua.  Kristiina aina välillä pysähtyi odottamaan meitä ,  kunnes meni loppumatkan edellä omaa vauhtiaan.   Arjalle haaste oli todella kova, eikä hän matkan varrella ollut lainkaan varma henkiinjäämisestään.   Korkeat portaat ovat pahat, kun askel tässä iässä on lyhyt ja matala.   Välillä piti ottaa neliveto käyttöön ja avittaa käsillä.  Joissain pahoissa paikoissa oli tukena köysi,  josta saattoi vetää itseään ylös. Perille kuitenkin päästiin amatööreille kunniallisessa ajassa 1,5 tuntia  isäntäväkemme  ja Kristiinan äänekkäästi kannustaessa.              Vuorella oli kaikenlaista muutakin nähtävää kuin upea näköala Vancouveriin.  Seurasimme siellä mm vahvasti huumoripitoista metsurien eli Lännen lokarien  työnäytöstä.  USAn puolelta näkyi yli 3000 metriin kohoava Baker Mountainin luminen huippu.

Viikon ohjelmaan kuului paljon shoppailua, sillä Arjan piti ostaa neljälle lapselleen ja kahdeksalle lapsenlapselleen  kaikille tuliaisia, ja itsellekin oli mielessä monenlaista hankittavaa.

Grouse_Mountain_Grind_1

 

Ma 08.07.    Las Vegas

Aamulla isäntäväkemme saatteli meidät taksilla Vancouverin lentokentälle. Yhdysvaltoihin menijöille lentokenttämuodollisuudet olivat tavallista perusteellisemmat. Otettiin sormenjäljet ja silmät kuvattiin. Jo kotimaassa olimme hankkineet internetistä  Esta-viisumit, jollaiset Yhdysvaltoihin mennessä tarvitaan.

On sanonta: Kun jokin sijaitsee todella kaukana, se on huitsin Nevadassa. Sanonta konkretisoitui nyt meille, kun matkustimme Nevadan pääkaupunkiin Las Vegasiin.  Las Vegasissa iltapäivälämpötila oli 42 C .  Ellei pidä lämpimästä, ei kannata mennä sinne  heinäkuussa.

Majoituimme perinteikkäiseen Flamingo hotelliin, jossa on käsittämättömät 3600 huonetta ! Se on seitsemän kertaa enemmän kuin Viru-hotellissa, eikä se edes ollut suurin Las Vegasissa. Las Vegas on pitkälti rakennettu järjestäytyneen rikollisuuden rahoilla.Flamingo oli ensimmäinen hotelli – kasino  ns. Strip’in alueella, joka nykyään on valtavien kasino-pilvenpiirtäjien keskittymä. Flamingon rakennutti vuonna 1946 Mafian edustajana pahamaineinen gangsteri Bugsy Siegel. Sittemmin  taustavoimat olivat  tyytymättömiä hänen onnistumiseensa Las Vegasin bisneksissä, ja YT-neuvottelujen tuloksena hänet ammuttiin. Elokuvassa Kummisetä roolihahmon Moe Greene esikuvana on tämä Bugsy Siegel. Mafia oli siis työnantajana vielä Soneraakin tylympi, mikäli mahdollista.

Löysimme hotellihuoneestamme alennuskuponkeja, joista yksi lupasi 15 prosentin alennuksen naapurikasinon Ballys’in Steakhouseen.  Ajattelimme syödä edullisesti ja marssimme sinne.Liian myöhään tajusimme, että ravintola on viimeisen päälle hieno, ja tuskin selviäisimme ateriasta paljoakaan alle 200 dollarin. No, alennuksen kanssa lasku oli vain 112 dollaria, ja juomarahan kanssa maksoimme 120 dollaria. Lähtiessämme tarjoilijan asenne sai meidät ylimitoitetun ilmastoinnin ohella palelemaan. Myöhemmin opimme , että Amerikassa juomarahaa pitäisi antaa 15 – 20 prosenttia.

Kaupungin länsipuolella Kyle –kanjonissa raivosi hallitsematon maastopalo, jonka savupilvien taakse aurinko laski verenpunaisena.

Flamingo

Ti 09.07.   Grand Canyon

Aamun viileydessä ennen kello kuutta kömmimme Grand Canyonin retken lähtöpaikalle. Viileys oli suhteellista, lämmintä oli reilut 30 astetta. Retken ensimmäinen nähtävyys oli Colorado-jokeen rakennettu 221 metriä korkea Hooverin pato. Sieltä bussimatka jatkui Arizonan puolelle kohti Grand Canyonia.  Perillä meidät lähetettiin 3 – 5 hengen ryhmissä helikopterilennolle kanjoniin, jonka pohjalle laskeuduttiin. Siellä odotti veneretki Colorado-joella. Näin tämä mahtava luonnonmuodostuma tuli nähdyksi kaikista suunnista. Aurinko kuumensi kanjonin kuin uunin; tuulenhenkäys siellä ei ollut vilvoittava, vaan polttava. Ylipainosta ja kuumuudesta kärsivä alkuasukas , joka oli siellä töissä, tuijotti epäuskoisena, kun hilpeästi selitimme pitävämme lämmöstä ja olevamme tyytyväisiä , kun sitä kerrankin oli tarpeeksi.  Ylös kanjonista päästiin taas helikopterilla. Ylhäällä sukkuloivilla busseilla kävimme vielä parilla näköalapaikalla kanjonin reunalla.  Eagle Point oli yksi niistä;  sinne oli rakennettu lasipohjainen kanjonin reunan yli työntyvä parveke,nimeltään Skywalk. Siellä käyminen olisi maksanut 70 dollaria ylimääräistä. Jätimme sen väliin, kun sentään olimme leijailleet helikopterissa kanjonin yllä.

Paluumatkalla tietyömaa rytisytti kuumuudestakin kärsivää bussia pahoin;  pelkäsimme , että se hajoaa  ja meidät komennetaan työntämään.  Juuri kun olimme puhuneet keskenämme tällaisia, ohitimmekin tien varteen hajonneen bussin.  Las Vegasissa maastopalon savu peitti edelleen läntisen taivaan ja aurinko laski punaisena.

Eagle_Point_2 Vene_Colorado_joella_2

Ke 10.07.  Kasinokierros

Täksi päiväksi olimme ilmoittautuneet kaupunkiretkelle. Meitä kierrätettiin toinen toistaan suuremmissa ja hienommissa kasinohotelleissa myös sisällä,  ja saatoimme vain ihmetellä silmät pyöreinä niiden suunnatonta kokoa ja ylellisyyttä. Kasinohotelleilla oli usein jokin teema: Bellaggio-hotelli satsasi kukka-asetelmiin, Ballys’in pihalla oli kopio Eiffel-tornista, Excalibur jäljitteli Kuningas Arthurin ajan Englantia, Luxor oli pyramidin muotoinen ja sfinksi pihalla, Venetian-hotelli sisälsi kopion Venetsiasta. Siellä oli oikeita kanavia, joilla saattoi nousta oikeiden gondolien kyytiin. New York –hotelli oli ulkonäöltään rykelmä New Yorkin pilvenpiirtäjiä ja Vapaudenpatsas pihalla …   Olisi siinä Helsingin julkisivulautakunnalla ihmettelemistä.  Kävimme myös Las Vegasin tunnuskyltin luona, jossa opas otti minusta ja Arjasta yhteiskuvan.

Illalla pukeuduimme parhaisiimme ja marssimme Flamingon kasinosaliin tarkoituksena sijoittaa 100 dollaria kevytmieliseen elämään uhkapelin muodossa. Valtava pelisali välkkyi värivaloja ja musiikki soi tarpeettoman kovaa. Pelipöytien hoitajat pyörittivät ruletteja ja hoitivat kortti- ja noppapelipöytiä. Lisäksi salissa oli valtava määrä hienoja pelikoneita.  Tämä oli peliongelmaisen taivas ja helvetti.  Ostimme rulettipöydässä sadalla dollarilla pelimerkkejä ja aloimme niitä käytellä.  Hetken verran olimme voitolla, mutta sitten ruletti tarjoili nopeaan tahtiin pari nollaa , jotka romahduttivat taloutemme, ja pian kasino oli kyninyt kaikki pelirahamme.

Lähdimme vielä ulos Treasure Island –kasinolle, jonka piha-altaassa esitettiin normaalikokoisilla laivoilla meritaistelushow :  merirosvot vastaan seireenit.   Seireenit voittivat ja merirosvojen laiva upposi.  Oikeasti.

Las_Vegas_1

To 11.07.   Los Angelesiin

Muiden hävinneiden pelureiden tapaan lähdimme Las Vegasista bussilla.  Yli 400 kilometrin matka Los Angelesiin ilmastoidussa bussissa maksoi uskomattoman vähän: 25 dollaria eli parikymmentä euroa. Halusimme nähdä maiseman kaupunkien välillä: Ensin hiekkaerämaata, vaaleanruskeita loivia vuoria, joshua-puita ;  sitten San Bernardinon vihreät kukkulat ja Los Angelesin eteläiset esikaupungit , jotka eivät tuntuneet loppuvan koskaan. Tosin mikään maisema ei tunnu miltään , kun on juuri käynyt Grand Canyonissa. Suur-Los Angeles on jakaantunut 88 kuntaan, joissa on yhteensä 14 miljoonaa asukasta !  Vihdoin bussi on päätepysäkillään;  ei millään hienolla linja-autoasemalla, vaan tavallisessa rupuisessa kadunkulmassa keskustan laitamilla.  Edes kunnollisia takseja ei näy, vain harmaantunut meksikolaistaustainen henkilö etsii asiakkaita pimeään taksiinsa. Nousemme siihen muutaman meksikolaisen ohella, koska olemme epävarmoja, olisiko kävelymatka hotellillemme kohtuullinen.  Luen matkalla karttaa ja totean kuskin ajavan lyhintä reittiä, eikä maksustakaan tule riitaa.   Majoitumme aivan kaupungin keskustaan Sheraton –hotelliin.   Yleensä vaatimattomampikin majoitus kelpaa meille, mutta tämän hotellin sijainti  vastasi täydellisesti tarpeitamme . Hotellin kupeessa oli pieni tasokas ostoskeskus , jonka Macy’s  ja Victoria’s Secret –liikkeistä löytyi  tarpeellista ostettavaa.

Illalla teimme vielä pienen lenkin lähiympäristössä. Los Angelesin keskustassa , ”Downtown”illa, on vain muutama pilvenpiirtäjä, lähinnä pankkiyhtiöiden torneja. Kävimme metroasemalla vakoilemassa, osaisimmeko käyttää metroa, mutta emme keksineet, mistä meille sopivan,  koko päivän voimassa olevan turistilipun voisi ostaa.

Rodeo_Drive_2

Pe  12.07.    Forrest Gump

Olemme varanneet internetistä parhaan saatavissa olevan kaupunkikierroksen, sillä  kaupunki on iso, aikaa vähän , eikä uudestaan tulla.

En ymmärtänyt lainkaan, kuinka saatoimme olla ainoat asiakkaat retkellä tuona päivänä. Opas oli fiksun oloinen noin 32-vuotias mieshenkilö, itsekin matkustellut, käynyt Venetsiassakin. Retkikuljetusvälineeksi  vaihdettiin pikkuauto, jolla pääsi paikkoihin esimerkiksi Beverly Hills’issä, joihin ei bussilla olisi ollut asiaa. Meillä oli siis henkilökohtainen opas käytössämme koko päivän, yli 8 tuntia !  Historiallisten kohteiden ja Beverly Hills’in  lisäksi käytiin Hollywoodissa, Venice Beach’illa ja Santa Monica Beachilla.  Opas kertoili, missä rakennuksessa mitäkin elokuvaa oli filmattu, missä hotellissa joku tähti oli kuollut, millä klubilla kuuluisat rock-yhtyeet olivat aloittaneet uransa. Näimme elokuvatähtien nimet Hollywood Boulevardin jalkakäytävällä, valokuvasimme toisemme vuorenrinteessä oleva Hollywood kyltti taustalla. Santa Monican ostoskadulta löytyi Juicy Couture –liike, jossa taas tuliaiset karttuivat. Mutta suurimman vaikutuksen minuun teki  Santa Monica Beachin laiturin tyvessä rakennuksen  seinässä  huomaamani  nimikyltti:  Bubba – Gump Shrimp Company . Suosikkini  kaikista elokuvista on Forrest Gump , jossa kyseinen firma oli keskeisessä osassa. Ei ollut tullut mieleenikään, että se on oikeasti olemassa. Opas sanoi, että se oli ollut olemassa ennen elokuvaa; elokuva oli tehnyt sen kuuluisaksi.  Käsittääkseni  saimme oppaalta enemmän palvelua kuin hänen virkavelvollisuuksiinsa kuului. Keskustelimme hänen kanssaan , kuinka pääsisimme jollekin uimarannalle seuraavana päivänä.  Rantaan on keskustasta matkaa noin 25 kilometriä; ajattelimme lähinnä metroa.  Kun kysyimme ohjeita metron käyttöön,  oppaamme joutui myöntämään , ettei ollut koskaan ajanut metrolla.  Tyypillinen losangelesilainen  varmaan,  samanlaista porukkaa kuin espoolaiset,  joka paikkaan pitää mennä omalla autolla, vilpittömästi savusumunsa ansainneet. Hän kuitenkin ilmoitti, että Santa Monica Beachille pääsee  suoraan aivan hotellimme nurkilta bussilla 20.   Niinpä päätimme unohtaa metron.

Ehkä hän oli myös puolestaan tyytyväinen 20 dollarin juomarahaan,  koska kätteli meidät erotessamme kahteen kertaan.

Hollywood_Bouleard_2

 

13.07.   Road 66

Jo pysäkin aikatauluista tajusimme, että bussi 20 ei veisi meitä Santa Monica’an , vaan Westwood’iin. Nousimme bussiin kuitenkin; Westwood on oikealla suunnalla – keksisimme siellä uuden suunnitelman päästä Santa Monica Beachille. Oppaamme tietämys busseistakin oli sitä sun tätä. Huomasimmekin matkan varrella, että bussi 720 olisi ollut oikea valinta, ja vaihdoimme siihen Westwoodissa.  Arja luki koko bussimatkan ajan karttaa,  joten tiesimme, missä mennään. Tyynen valtameren rannalla Santa Monica Boulevardin loppupäässä näimme kyltin, joka kertoi, että tähän päättyy  Chicagosta  alkava valtatie 66.

Rantahietikko on leveämpi kuin olemme missään nähneet. Levitimme pyyhkeemme lähelle rantaa ja  kahlailimme Tyynen valtameren rantatyrskyissä. Lähellemme leiriytyi kolme nuorta naishenkilöä. Hämmästykseksemme he puhuivat suomea !          Täällä USA:n puolella emme tähän mennessä ole kuulleetkaan suomen kieltä. Naiset ovat lentäneet  Suomesta Los Angeles’iin , vuokranneet auton, jossa voi yöpyä, ja aikovat ajella sillä kuukauden ajan pitkin Kaliforniaa ja lähiseutuja.

Santa_Monica_Beach_8

 

14.07.  Kotia kohti

Olimme tilanneet hotellilta kuljetuksen lentokentälle klo 03:00 . Lähtö hotellista oli näyttävämpi kuin saapuminen, nyt allamme oli iso musta mersu  ja ratissa arvokkaasti pukeutunut saman värinen kuljettaja. Lentomme lähti vasta klo 07:00 , mutta halusimme olla hyvissä ajoin paikalla varautuaksemme sähläyksiin ja vastoinkäymisiin, sillä edessämme oli taas uusi iso lentoasema. Jonotimmekin monen muun kanssa väärässä odotussalissa, kunnes lentokenttävirkailija tuli hätistämään meidät oikeaan paikkaan. Sitten ovat edessämme lähtöselvitysautomaatit, joiden käyttö on pakollista. Emme ole tähän mennessä kertaakaan missään osanneet niitä käyttää, emmekä nytkään ymmärrä yhtään,  mitä nappia pitäisi  painaa. Uuden tekniikan ansiosta lähtöselvitysvirkailijat on voitu erottaa. Tosin on tarvinnut palkata heitä suurempi määrä avustajia, jotka auttavat matkustajia taistelemaan vihamielisten automaattien kanssa.  Niinpä tästäkin vaiheesta selvitään.

New Yorkissa välilasku: Arja shoppaili viimeiset tuliaiset.  Vaihdettiin Finnairin koneeseen.  Olemme tällä matkalla käyttäneet neljän maan lentoyhtiöitä. Finnairin palvelu ja  matkustusmukavuus on selvästi paras.

Amerikasta jäi mieleen iltalypsy kaikissa hinnoissa:                    Varasitpa retken, hotellihuoneen tai ostit ruokakaupasta paperinenäliinoja,  ilmoitettu hinta ei laskutusvaiheessa koskaan riittänyt.  Aina siihen oli lisätty veroja ja ties mitä lisämaksuja.

Hollywood_Sign_1

 

15.07.  Home Sweet Home

Lensimme läpi lyhyen yön kohti nousevaa  aurinkoa nyt kymmenen aikavyöhykettä itään.  Nukkuminen koneessa onnistui odotettua huonommin.   Helsinki-Vantaan lentoasemalla odotimme jännittyneenä, olivatko laukkumme New Yorkissa  sattuneet  samaan koneeseen kanssamme, varautuen henkisesti siihen,että ne olivat jatkaneet matkaansa Timbuktuun.   Laukut kuitenkin ilmestyivät.

Kotiin päästyämme  hoidimme aikaerorasitusta painumalla jo aamupäivällä Nuuksion kansallispuistoon etsimään lakkoja. Löysimmekin niitä vajaat pari litraa. Uimme Valklammessa. Vesi oli kylmempää kuin Santa Monica Beachilla.   Sinnittelimme valveilla iltaseitsemään asti, sitten Nukkumatti  nouti omansa.  Nukuimme 14 tuntia putkeen;   jet lag hoitui sillä.

 

Thaimaan matkakertomus 07. – 19.12.2013

La  07.12.   Esipuhe

Arjakin on päässyt eläkkeelle, ja nyt matkustellaan, kun vielä ollaan terveitä. Suunnitteilla on yhdistelmämatka Thaimaahan :    4 päivää Bangkokissa ja viikko umpirauhallisessa rantakohteessa Rayong’issa. Thaimaasta kantautuu uutisia levottomuuksista.  Jos tilanne kääntyy sisällissodaksi,  kaikki Thaimaan matkat voidaan peruuttaa. Sinne päästyä ei ole mitään hätää: kassiin varataan sekä keltainen että punainen paita, ja käytetään sitä, minkä värinen puolue näyttää olevan voitolla. Jos paluumatkalle ei pääse ajallaan, ja joutuu viipymään hiekkarannalla palmujen katveessa pari viikkoa ylimääräistä, niin luulen, että voimme kestää sen.

Finnairin kone nousee kuitenkin ajallaan illansuussa ja lähtee taittamaan kymmenen tunnin taivalta viiden aikavyöhykkeen päähän itään. Herään vähäksi aikaa Intian yläpuolella ja uskon tunnistavani  Delhin  valot.

Su 08.12.    Hesari

Bangkokin lentokentälle laskeudutaan klo 09:15 . Lentoasema on iso, mutta niin on kaupunkikin:  12 – 15 miljoonaa asukasta. Kaupunginvaltuustolla ei näytä olevan mitään pilvenpiirtäjiä vastaan: niitä on runsaasti. Aurinko paistaa saasteiden utuiseksi tekemän ilman läpi; lämpötila on jotain yli 30 C . Majoitumme Narai-hotelliin , joka sijaitsee Silom-kadulla aivan hallinnollisessa keskustassa. Pian lähdemme kaupungille ja käymme tutustumassa parin kilometrin päässä olevaan Lumphini Park – nimiseen puistoon.   Huomaamme pari lievästi kiusallista seikkaa: Liikenne on vasemmanpuoleista, eikä jalankulkijoille yleensä ole omia liikennevaloja. Lisäksi thaimaalaisilla on oma kirjoitusmerkistönsä. Katujen nimikylteissä on onneksi teksti myös länsimaisin kirjaimin, mutta muut opasteet ovat ihan hepreaa. Koko ajan saamme  hätistellä pois palveluksiaan tarjoavia tuktuk –kuskeja. Sieltä palattuamme Arja ottaa tunnin jalkahieronnan : hinta 300 baht’ia eli noin 7 euroa. Klo 18 jälkeen menemme Aurinkomatkojen toimistoon kuulemaan lisäohjeita. Kuulemme, että huominen kaupungin kiertoajelu on peruutettu, sillä suurmielenosoitusta odotetaan juuri hotellimme seuduille. Matkailijoita kehoitetaan pysyttelemään hotellin sisätiloissa. Ilmoitamme heti, ettei se meidän osaltamme tule kuuloonkaan. Paikalla palloilee pari Helsingin Sanomien reportteria, ja saamme kuvamme ja mielipiteemme seuraavan päivän lehteen.

Lumphini_Park_3

Ma 09.12.     Smaragdibuddha

Kaupungin pakollisimpiin nähtävyyksiin kuuluu Smaragdibuddhan temppelialue ja sen vieressä oleva Grand Palace. Koska arvelemme mielenosoittajien tukkivan katuliikenteen, aiomme matkustaa sinne jokea pitkin: Bangkokia nimittäin halkoo leveä kuninkaallinen Chao Phraya –joki.  Hotellin lähellä ei näy mielenosoittajia. Joelle päästäksemme meidän on kuitenkin ylitettävä suuri valtakatu, joka on silmänkantamattomiin täynnä marssivia mielenosoittajia. Kuljemme hetken heidän kanssaan. Joukossa on hyvä meininki: Ihmiset hymyilevät, vilkuttavat  ja viheltävät koko ajan pilleillään. Sitten  pääsemme livahtamaan sivukadulle kohti jokea. Hotelli  Oriental’in laiturilla nousemme etelään menevään vesibussiin. Meille selviää, että kyyti maksaa vain 15 bahtia / nenä eli 35 senttiä. Temppelialueelle en pääse urheiluhousuissa, vaan joudun vetämään pitkät housut jalkaani. Temppelit ovat  ylenpalttisesti koristeltuja , eikä kultaa ole säästelty. Buddhan patsas ei ole tarkkaan ottaen tehty smaragdeista vaan jadekivestä. Yrittäessäni mennä temppeliin sisään joudun tekemisiin vartijan kanssa, kun en heti älyä, että kengät on ensin riisuttava. Paluumatkalle yritämme Tha Changin laiturista, jonka ympärillä on hillitön markkina-alue. Yritämme nousta isoon pohjoiseen menevään veneeseen, mutta meidät hätistetään pois: kyseessä on tilausajo. Huomaamme , että laitureita onkin useita, onkohan tämä oikea ? Opasteet ovat thai-kirjaimilla , eikä niistä ole apua. Yritteliäs lipunmyyjä onnistuu  myymään meille pitkähäntäveneen yksityiskäyttöön, ja sillä sitten palaamme komeasti Oriental-hotellille. Pitkähäntävene tarkoittaa pitkää ja kapeaa venettä , jossa on suuri autonmoottorin tapainen voimanlähde. Se pyörittää pitkän akselin ( = hännän) päässä olevaa isoa potkuria. Paluumatka maksaa 600 bahtia eli 20 kertaa enemmän kuin menomatka.

Smaragdibuddhan_temppeli_2

Ti  10.12.      Sky Train

Kaupungin sisäistä liikennettä hoitaa  muun muassa korkealle katujen yläpuolelle nostettu  junarata, joka on kuvaavasti nimeltään Sky Train. Sitä haluamme nyt kokeilla. Liput pitää ostaa asemalla olevista automaateista. Hinta riippuu ajettavan matkan pituudesta . Ainakin maisemien katselun suhteen Sky Trainilla on tiettyjä etuja metroon verrattuna. Ajamme National Stadium’in asemalle, jonka vieressä on MBK-ostoskeskus . Se on  shoppailijan taivas; siellä on käsittämättömät 1500 – 2000 liikettä, kymmenen kertaa enemmän kuin Helsingin Itiksessä, joka sentään lienee  Pohjoismaiden suurin ostoskeskus. MBK:sta kävelemme noin 4 km matkan takaisin hotellille.

Bangkok_1

Ke 11.12.    Kwai-joen silta

Aamuvarhaisella kirjoittaudumme ulos hotellista ja nousemme bussiin Kwai-joen retkeä varten. Bussilla ajamme Kanchanaburin kaupunkiin , jossa nousemme junaan matkustaaksemme puolitoista tuntia kuoleman rautatiellä. Japanilaiset rakennuttivat  vankityövoimalla toisen maailmansodan aikana tämän rautatien Thaimaan ja Burman pääkaupunkien välille. Työmaalla esiintyi työturvallisuusongelmia, joista kertoo elokuva Kwai-joen silta; niiden seurauksena 100 000 radan rakentajaa menehtyi.  Vielä 50 000 lisää menehtyi siirtyessään uusille työmaille tai vanhoille vankileireille. Kanchanaburissa tutustumme ensin Don Rakin hautausmaahan, jossa monet radan länsimaisista rakentajista lepäävät, ja viereiseen museoon. Museossa tosin kipaisemme suoraan kahvilaan. Arja irvistää kahvia maistettuaan. Kyynisenä teen juojana huomautan, että jos porukkaa kuolee tuohon kahviin, seuraa logistisia etuja siitä, että on hautausmaa vieressä. Matka jatkuu vielä ensin bussilla ja sitten pitkähäntäveneillä Kwai-jokea pitkin kohti Burman rajaseutua. Näemme makaki-apinoita ja vesipuhveleita. Määränpäänä on Jungle Rafts –viidakkohotelli, jota hoitaa pieni 100 hengen mon-heimo. Hotellissa ei ole sähköä eikä lämmintä vettä, ja se on rakennettu Kwai-joella kelluville lautoille. Mon-kansaa asuu Burman rajan molemmilla puolilla . Heillä on oma kielensä ja kulttuurinsa. He ovat asuneet siellä satoja vuosia, mutta Thaimaan kansalaisuutta heille ei ole myönnetty. Kwai-joki virtaa hotellin kohdalla todella vauhdikkaasti, mutta siinä voi uida niin, että pukee pelastusliivit ylleen, kävelee hotellin kauimmaiselle laiturille ylävirtaan ja kelluu sieltä virran mukana ja kiipeää  jollekin alavirran laitureista. Mekin Arjan kanssa teemme niin; vaikeuksia tuottaa  vain se, ettemme olleet ennen uineet pelastusliivin kanssa. Vielä valoisan aikana kävelemme Mon-heimon kylään oppaamme  johdolla katsomaan, kuinka tämä luonnonkansa elää. Saamme huomata, että vaikka turisteille ei anneta sähköä, toimii kylän kevyen liikenteen väylän valaistus energiansäästölampuilla, teinit näppäilevät älypuhelimiaan ja kiillottavat mopojaan, eivätkä varttuneemman väen autot ole mitään halpoja.

Myöhemmin syömme hotellilla neljän ruokalajin illallisen, ja vielä myöhemmin näemme mon-kansan perinteisen musiikki- ja tanssiesityksen. Musiikki on valitettavasti korvia vihlovaa ja tanssi on lähinnä taiteellista käsien vääntelyä, sillä maahan asti ulottuvat koltut estävät jalkojen mainittavan liikuttelun. Silti annamme esiintyjille juomarahaa, ennen kuin vetäydymme mökkiimme nukkumaan moskiittoverkon suojiin.

Jungle_Rafts_7

To 12.12.  Rayong

Aamu Kwai-joella valkenee usvaisena. Lähdemme viidakkohotellista pitkähäntäveneillä alavirtaan. Jonkun ajan päästä rantaudumme ja jatkamme matkaa alkuasukkaiden sauvomilla bambulautoilla. Näemme rannoilla kauniin sinisiä kuningaskalastaja-lintuja. Aurinko paistaa taas , kun rantaudumme norsutilalle. Kunkin norsun selkään nousee kaksi turistia ja lisäksi norsun niskassa istuu kuski, joka juomarahojen toivossa tekee tuttavuutta. Tuomo: – Me ratsastamme nyt ensimmäistä kertaa norsulla Kuski:    –  Niin minäkin. Huumorimiehiä. Ratsastuksen jälkeen yksi alkuasukas teettää norsullaan showtemppuja. Norsu osaa seisoa pelkillä takajaloillaan tai etujaloillaan,  kietoa kärsänsä turistin ympärille ja nostaa ilmaan, se jopa maalaa alkuasukkaan avustamana taulun pitäen sivellintä kärsässään. Ajamme  bussilla taas Kanchanaburiin, missä lounastamme ja saamme vapaa-aikaa kävellä Kwai-joen sillalla ja ympäristössä. Minä ja Arja käymme kiinalaisessa temppelissä.

Emme palaa enää Narai-hotellille, vaan jatkamme matkaa rantalomakohteeseemme Rayong’iin.  Taukopaikalla sanomme hyvästit suomalaiselle oppaalle ja suurimmalle osalle retkeläisistä,  jotka jatkavat Hua Hin’iin ja muihin kohteisiin. Joudumme pikkubussiin Pattayalle menijöiden kanssa . Juutumme matkalla Bangkokin iltapäiväruuhkaan. Parin korttelin matkaan kuluu melkein tunti. Katukauppiaat  kävelevät rauhassa seisovien autojonojen välissä myyden välipalaa.

Tulee pimeäkin; jollain taukopaikalla Pattayan lähellä meidät hätistetään elekielellä ulos  ajoneuvosta. Siirrymme kahdestaan pienempään autoon . Tällaisesta meillä ei ollut ennakkotietoa .  Ajamme pimeässä yhä kauemmas syrjäseudulle, on hieman orpo olo. Alkuasukaskuski ei osaa sanaakaan englantia, toivottavasti  tietää, minne vie meitä.

Lopulta tulemme  Novotel –hotellille,  ja majoitumme sinne. Se on viimeisen päälle hyvin hoidettu, palvelusaltista henkilökuntaa on riittävästi. Hotellissa on kaksi tasokasta ravintolaa, teehuone ja rantabaari.

Norsuratsastus_3            Bambulautta

Pe  13.12. – 14.12.   Rantaloma

Aurinkoiset yli 30 C  kelit jatkuvat. Löhöämme aurinkotulissa  lukien kirjaa, käymme välillä uimassa, vaellamme yli 10 km:n pituista hienoa hiekkarantaa, syömme iltaisin hotellin ravintoloissa. Arjalle maistuu thai-ruoka, minä suosin länsimaisia makuja. Ravintola Gardeniassa on joka ilta elävää musiikkia. Arja työllistää yhtä rannan palveluyrittäjistä ottaen pedikyyrin ja manikyyrin.

Novotelistä itään_2

Su  15.12.      Tulishow

Aamuinen nousuvesi jättää rantahiekalle puunkovan sileän kävelybaanan. Tänään kävelemme hiekkarantaa pitkin länteen niin kauas, ettei muita ihmisiä näy, eikä edes jälkiä hiekassa. Illalla menemme vaihteeksi syömään lähelle hotellia rantahiekalle pahvista ja aaltopellistä rakennettuun ravitsemusliikkeeseen. Hinnat ovat edulliset , mutta moskiitot saattavat puraista, ja hiekalla pöytien välissä makailee pari kulkukoiraa. Olemme juuri ehtineet syödä, kun ravintolan valot sammutetaan ja kaksi nuorta miestä esittää hiekalla soihtuineen tulishown.

 

Ma 16.12.   Paratiisisaari

Muutaman kilometrin päässä rannasta on Koh Samet’in paratiisisaari, ja tänään aiomme mennä sinne retkelle. Laiva sinne lähtee 12 km:n päässä olevasta  Ban Phe’n  kylästä. Hotellilta on ilmaiskuljetus Ban Phe’hen joka aamu klo 09:00 , ja siihen olemme edellisenä iltana ilmoittautuneet. Aamulla klo 08:00 kuitenkin alkaa rankkasade. Taivas on kauttaaltaan harmaa ja vettä tulee  niin että roikaa. Käyn muutamaa minuuttia ennen yhdeksää vastaanotossa ilmoittamassa, ettemme lähdekään, vaikka tavallaan  arvaan , mitä siitä seuraa. Heti kun kuljetus on lähtenyt, sade lakkaa, aurinko tulee esiin, ja päivä on yhtä kuuma kuin muutkin. Klo 9:15 kävelemme hotellin portille , jossa porttivahti pysäyttää meille Ban Phe’hen menevän lavataksin. Lavataksit ajelevat hotellin ohi kulkevaa tietä muutaman minuutin välein. Ne ovat avolava-farmariautoja, joiden lavalle on asennettu penkkejä ja rättikatto. Kyyti Ban Phehen maksaa 20 baht’ia , eli vajaa 50 senttiä.

Kylä ei olekaan ihan pieni, laitureitakin on puolen tusinaa ja laivoja kymmeniä. Koh Samet’ille menijöitä on runsaasti , ja muiden mukana löydämme oikean laivan. Merimatka saarelle kestää puolisen tuntia. Vaikka saari on periaatteessa luonnonpuisto, ovat markkinavoimat jyränneet luontoarvot: saarella on kymmeniä hotelleja, ja kilometrin pituinen tie  isoimmalle hiekkarannalle kulkee slummimaisen asutuksen läpi ja on täynnä putiikkeja. Myös ranta on lähes vesirajaan asti täynnä kauppoja ja ravintoloita, ja ihmisruuhkakin on ankara. Tässä vaiheessa olisi hyvä syy ihmetellä, miksi lainkaan tulimme tänne.

Meillä on kuitenkin internetistä tulostettu saaren kartta, ja sen mukaan saaren vastarannalla on pieni Ao Phrao’n hiekkaranta. Kenenkään muun mieleen ei tulisi kävellä helteessä kurjaa tietä kolmea kilometriä saaren yli; karttakin on ylimalkainen, eikä tienviittoja juuri näy, kerran erehdymme tiestä. Mutta kävelyn jälkeen löydämme paratiisimme:  parin sadan metrin mittainen hieno hiekkaranta,  ihmiset harvassa ja vesi uskomattoman kirkasta. Takarinteeseen on maastoutunut pari kalliin hintaluokan hotellia. Valtaamme pari aurinkotuolia palmujen varjosta alueelta, jolla ei ole ketään muita, olettaen, että tuolien vuokraaja tulee pian perimään rahansa. Uimme ja otamme aurinkoa. Runsaan tunnin kuluttua läheisestä hotellista ilmestyy naisvirkailija, joka kohteliaasti kertoo, että aurinkotuolit on varattu hotellin asiakkaille.  Siirrymme läheiseen ravintolaan nauttimaan päiväkahvia ja jäätelöä. Sitten kävelemme saman reitin takaisin laivarantaan ja kysymme lipunmyyjältä , mistä lähtee laiva Ban Phe’hen. Ummikko alkuasukas opastaa meidät pieneen purtiloon, johon ilmestyy myöhemmin toinenkin pariskunta. Lautat kulkevat periaatteessa puolen tunnin välein, mutta on vielä varhainen iltapäivä, mantereelle haluavia on vähän, eikä liikennöitsijää oikein kiinnosta lähteä liikkeelle muutaman asiakkaan tähden. Sitten meidät komennetaan pois purtilosta, ohjataan kiipeilemään toisen laiturissa olevan laivan yli vähän isompaan veneeseen, joka lähteekin kohti Ban Phe’tä. Sieltä palaamme  korkean iän saavuttaneella taksirämällä takaisin hotellille.

Ao Phrao_5

Ti 17.12.  Sadepäivä

Sataa koko aamupäivän. Teemme sadepäivälle sopivia asioita hotellihuoneessa, kuten postikorttien kirjoittelua. Hotellin pihalla on keskeisellä paikalla sulkapallokenttä, mutta oleskeluaikanamme ei kukaan ole sitä käyttänyt. Iltapäivän alussa on pilvipoutaa, lämpötila  alle 30 C , nyt on oikea hetki. Lainaamme hotellilta sulkapallomailat, ja menemme lyömään palloa. Henkilökunta seuraa kauempaa kiinnostuneena harvinaista ilmiötä. Eivätkö niiden mummit ja vaarit pelaa sulkapalloa ? Illemmalla paistaa aurinkokin.

 

Ke 18.12.  Sydän

Viimeinen täysi päivä Thaimaassa, sää on taas aurinkoinen, mutta lämpötila alle 30 C . Tarkenemme sentään.   Kävelemme taas muutaman kilometrin hiekalla. Keräämme valkoisia simpukankuoria  ja muotoilemme niistä sydänkuvion hiekalle. Olemme rannalla kauemmin kuin kertaakaan ennen.  Tähän voisi vaikka tottua.

Simpukoita_1

To  19.12. Kotiinpaluu

Herätys on puoli viideltä aamulla. Matka lentokentälle on 200 km, ja sieltä alkaa pitkä lento kotiin. Päivä on pitkä , sillä siirrymme nyt ne viisi aikavyöhykettä länteen.  Finnair ystävällisesti tarjoaa kaksi lämmintä ateriaa lennon aikana. Kotimaassa on pimeää ja sataa vuoroin kylmää vettä ja räntää. Kotiin on kuitenkin aina hyvä palata; nyt ei lomaltapaluumasennuskaan uhkaa, ja joulukin on ovella. Ei sydämemme oikeasti jäänyt Thaimaan rantahiekalle.